Syreenikiitäjä
Sphinx ligustri
Heimo: Kiitäjät (Sphingidae)
Alaheimo: Suurkiitäjät (Sphinginae)
Suku: Sphinx
Tuntomerkit: Syreenikiitäjä on vaikuttava ja näyttävä ilmestys, lajihan on siipien kärkiväliltä suurin Suomessa vakituisesti esiintyvä perhoslaji. Suomessa tavatuista perhoslajeista suurempia voivat olla kiertokiitäjä ja pääkallokiitäjä. ”Pääkkäriksi” syreenikiitäjää maallikot silloin tällöin luulevatkin niskassa olevan hieman kasvoja muistuttavan kuvion vuoksi. Syreenikiitäjän väritys on kuitenkin selkeästi erilainen. Etusiivet ovat kaarnanväriset ja pitkittäisjuovaiset. Takaruumis on pinkkimustaraitainen ja takasiivet hieman hailakammin pinkinsävyiset. Naaras on koirasta suurempi.
Uhanalaisuusarvio 2019: LC = Least concern – Elinvoimainen
Esiintyminen: Syreenikiitäjä esiintyy Etelä- ja Keski-Suomessa suurin piirtein Seinäjoki–Kuopio–Joensuu -linjalle saakka. (Havaintokartta -2016; ajankohtaiset havainnot ks. Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)
Lentoaika: Perhonen lentää kesäkuun alusta heinäkuun loppupuolelle ja elo-syyskuussa tavataan yksittäisiä viivästelijöitä, toisen sukupolven edustajia ja vaeltaneita yksilöitä. (Tilastotietoa -2016)
Elinympäristöt: Syreenikiitäjää tapaa parhaiten kaupungeista ja taajamista, sillä kyseessä on melko urbaani laji mm. toukan ravintomieltymysten vuoksi.
Elintavat: Syreenikiitäjää nauttii aikuisena ravinnokseen kukkien mettä. Se käy mm. kuusamilla (kuten ruotsinköynnöskuusamalla), varjoliljoilla ja syreenillä. Lajia tapaa ehkä suhteessa harvemmin kukilta kuin monia muita mettä imeviä kiitäjiä. Valolle laji tulee harvakseltaan.
Kehitysvaiheet: Vaikka toukka on melko polyfagi ja kelpuuttaakin kasvatuksessa ravinnokseen esimerkiksi vadelman, omenan ja kuusaman tapaisia kasveja, niin Suomessa sitä löytää parhaiten pensasangervoilta ja syreeneiltä. Toukka on tunnusomaisen näköinen, täysikasvuisena kirkkaan vaaleanvihreä pötkylä, jolla on kyljissään vinottaisesti kulkevia valko-violetteja raitoja ja peräpäässään kova musta-keltainen ”piikki” eli peräsarvi. Pienen ja keskikasvuisen toukan ruumis on pienten vaaleiden nystyjen peittämä, mutta viimeinen toukannahka on täysin sileä. Toukka voi kasvaa yli 10 cm pituiseksi. Koteloitumisvalmis toukka vaeltaa levottomasti ympäriinsä sopivaa koteloitumispaikkaa etsien. Siinä vaiheessa toukan selkäpuoli on muuttunut hieman ruskeahtavaksi (ks. kuvat 18–19). Lopulta toukka koteloituu kuivaan maa-ainekseen tai tiiviiseen karikkeeseen. Kotelon päässä on imukärsätuppi eli tuppimainen uloke, jossa tulevan perhosen imukärsä kehittyy. Syreenikiitäjän kotelon imukärsätuppi on melko pitkä (pitempi kuin mäntykiitäjän, mutta lyhyempi kuin kiertokiitäjän kotelolla). Laji talvehtii kotelona.
Lähilajit: Mäntykiitäjä on toinen suurkiitäjä, jota voi nähdä juhannuksen tienoilla iltahämärän laskettua pörräilemässä syreenipuiden ja varjoliljojen ympärillä. Se on syreenikiitäjää hieman pienempi ja väritykseltään lähes täysin tasaisen harmaa. Elo-syyskuussa voi tavata kukkapenkillä pimeän tultua kiertokiitäjää. Tämän etelästä tulleen vaeltajaperhosen takaruumis on syreenikiitäjän tavoin vaaleanpunaisten ja mustien poikkiraitojen kirjoma, mutta sen siivet ovat melko yksivärisen harmaat. Taskulampun valossa voi nähdä vilauksen kiitäjän huomattavan pitkästä imukärsästä.
Muuta: Keski-Euroopassa toukan ensisijainen ravintokasvi on likusteri (Ligustrum), jota käytetään siellä yleisesti puutarhojen ja pihojen pensasaidoissa. Kiitäjän tieteellinen nimi ligustri on johdettu kasvin nimestä. Suvun nimi Sphinx vuorostaan pohjautuu toukan tyypilliseen asentoon, johon se jähmettyy tuntien itseään uhatuksi (ks. kuvat 11–13).
Lajista muualla: Wikipedia, Lepiforum, Perhoswiki
Tilastotietojen lähde: Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi
Päivitetty viimeksi: 8.1.2023 Patrik Åberg
