Kiertokiitäjä
Agrius convolvuli
Heimo: Kiitäjät (Sphingidae)
Alaheimo: Suurkiitäjät (Sphinginae)
Suku: Agrius
Yleistä: Monilla suomalaisilla perhosharrastajilla on erityinen suhde kiertokiitäjään. He kutsuvat sitä kunnioittavasti ”konkariksi” (lempinimi on väännös lajin tieteellisestä nimestä) ja kasvattavat jo alkukeväästä lähtien valkotupakkaa, jonka kukat houkuttelevat imelällä tuoksullaan tehokkaasti myöhemmin syyskesällä saapuvaa vaeltajaa. Otsalampun valossa kiitäjän isot verkkosilmät (”konkarin rubiinit”) loistavat kuin heijastimet. Kiitäjä pörrää kukasta kukkaan, seisahtaa aina välillä ilmassa kuin kolibri ja upottaa imukärsänsä, joka saattaa olla yli 10 cm pitkä, syvälle suppilomaiseen kukkaverhiöön.
Tuntomerkit: Kiertokiitäjä on kookas perhonen. Siipien kärkiväli on koiraalla 92–112 mm ja naaraalla 99–125 mm. Näin ollen se on vain hiukan pienempi kuin pääkallokiitäjä, joka on suurin Suomessa tavattu perhonen.
Kiertokiitäjän etusiipi on harmaa ja siinä on tummaa kuviointia, joka on koirailla selkeämpi ja kontrastikkaampi kuin naarailla. Keskitäplä on pieni ja vaalea; naarailla se voi olla häipyvä. Keskisarake on suhteellisen tumma. Takasiipi on harmaa ja siinä on neljä tummaa poikkiraitaa. Koiraan tuntosarvet ovat naaraan tuntosarvia leveämmät. Imukärsä on erittäin pitkä, yli 10 cm. Verkkosilmät ovat suuret. Perhosen tukeva, virtaviivainen ruumis on enimmäkseen harmaa, mutta takaruumis on yläpuolelta vaaleanpunaisten ja mustien poikkiraitojen kirjoma. Takaruumiin selkäpuolella on ohut, tumma pitkittäisjuova.
Uhanalaisuusarvio 2019: Arviointiin soveltumaton (Punainen Kirja)
Esiintyminen: Kiertokiitäjän vakituiset esiintymisalueet ovat mm. Afrikka, Lähi-Itä, Intia, Kiina ja Indonesia. Euroopassa laji esiintyy Kanarian saarilla ja Välimeren eteläisimmillä rannikkoalueilla. Kiertokiitäjä on nopea lentäjä, joka ei pelkää kylmyyttä eikä sadetta. Perhosen vahva vaellusvietti vie sen aina napapiirille asti. Suomessa kiertokiitäjä on säännöllinen vierailija, jota tavataan lähes joka vuosi. Määrät vaihtelevat kuitenkin vuosittain. Pohjoisimmat havainnot ovat Lapista. (Havaintokartta -2016; ajankohtaiset havainnot ks. Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)
Lentoaika: Vakituisella elinalueellaan lajilla voi olla neljä sukupolvea vuodessa. Suomeen kiertokiitäjät saapuvat heinäkuun alusta marraskuun alkuun, riippuen vaellustilanteista. Tavallisimmin kiertokiitäjiä tapaa massamme elo–syyskuussa. Alkukesästä pohjoiseen vaeltaneet yksilöt voivat Keski- ja Pohjois-Euroopassa tuottaa syyssukupolven. (Tilastotietoa -2016)
Elinympäristö: Suomessa kiertokiitäjällä ei ole vakituista elinympäristöä. Varsinaisilla levinneisyysalueillaan laji suosii kuivia ja avoimia ympäristöjä ja välttää tiheitä metsiä. Toukkia voi löytää kiertokasveilta.
Elintavat: Kiertokiitäjä lähtee hanakammin vaellukselle kuin pääkallokiitäjä. Päivisin kiertokiitäjä lepää puiden rungoilla, kallioilla ja rakennusten seinillä tai maassa ja lähtee lentoon vasta illalla. Perhonen lentää iltahämärästä aamunkoittoon, myös viileällä, sateisella ja tuulisella säällä. Kiitäjä voi saavuttaa 50–100 km/h lentonopeuden. Se vierailee ahkerasti kukilla, erityisesti valkotupakalla (Nicotiana alata), köynnöskuusamalla (Lonicera sp.) ja syysleimulla (Phlox paniculata). Molemmat sukupuolet tulevat valolle, koiraat naaraita helpommin. Talven tultua pohjoiseen vaeltaneet perhoset ja niiden tuottama uusi sukupolvi tuhoutuvat, mikäli ne eivät vaella takaisin etelään.
Kehitysasteet: Naaras munii 150–200 munaa. Toukat kuoriutuvat 10–14 päivän kuluessa; niiden kehittyminen vaatii lämpöä. Toukka elää kiertokasveilla, mm. peltokierrolla (Convolvulus arvensis) tai valkokarhunköynnöksellä (Convolvulus sepium). Toukan ulkonäkö vaihtelee suuresti. Pienet toukat ovat vihreitä. Kesken- ja täysikasvuisten toukkien pohjaväri voi olla joko vihreä, ruskea tai musta. Isompien toukkien pääkoppa on keltainen ja siinä on mustat pystyjuovat. Hengitysaukot ovat punaiset tai ruskeat ja mustareunaiset. Peräsarvi on useimmiten punainen ja mustakärkinen. Täysikasvuinen toukka kaivautuu maaperään 10–20 cm:n syvyyteen ja koteloituu maan alle tekemäänsä koloon. Kotelon imukärsätuppi on hyvin pitkä; pitempi kuin mänty– ja syreenikiitäjän koteloilla. Kotelot eivät kestä Suomen talvea.
Muuta: Lajin tieteellinen nimi on johdettu ravintokasvien suvun (Convolvulus) nimestä.
Lajista muualla: Wikipedia, Lepiforum, Perhoswiki, Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi, Suomen Perhostutkijain Seura
Päivitetty viimeksi: 19.1.2023 Helmut Diekmann
