Ruusuruohokiitäjä

Tuntomerkit: Ruusuruohokiitäjän olemus on päiväkiitäjille tyypilliseen tapaan kimalaismainen. ”Titijussin” siivet ovat vielä lähilajia kuusamakiitäjää (Hemaris fuciformis) lasisemmat. Vastakuoriutuneilla perhosilla siivet ovat kokonaan suomujen peitossa (ks. kuva 7), mutta suomut kuluvat ”lennossa” pois ja siivet muuttuvat suonia ja siipireunuksia lukuun ottamatta läpinäkyviksi.

Etusiiven keskellä oleva poikkisuoni on ruusuruohokiitäjällä ohuempi ja siipien reunojen suomuinen alue kapeampi kuin kuusamakiitäjällä. Karvoitus on oranssiin vivahtavaa etenkin takaruumiissa, kun taas kuusamakiitäjällä on enemmän oliivinvihertäviä sävyjä. Kuusamakiitäjän siipien reunukset ovat etenkin tuoreilla yksilöillä enemmän punertavansävyiset. Kolmas Suomessa tavattava päiväaktiivinen kiitäjälaji on etelänpäiväkiitäjä, joka on kuitenkin hieman isompi ja sen siivet eivät ole läpinäkyvät. Etelänpäiväkiitäjä on hieman kahta Hemaris-suvun edustajaa suurempi.

Uhanalaisuusarvio 2019: NT = Near threatened – Silmälläpidettävä (Punainen kirja)

Esiintyminen: Historian saatossa ruusuruohokiitäjästä on tehty melko paljon havaintoja aivan Lounais-Suomesta ja lajia on löydetty yksittäin myös Pohjanmaalta, mutta 2000-luvuilla esiintyminen on painottunut yhä selkeämmin Itä- ja Kaakkois-Suomeen Helsinki-Joensuu -linja rajanaan. Lajin voinee siis sanoa harvinaistuneen. Myös ravintokasvi ruusuruoho alkaa vähentyä edellä mainitun vyöhykkeen länsipuolella. (Havaintokartta -2016; ajankohtaiset havainnot ks. Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)

Lentoaika: Laji aloittaa lentonsa toukokuun lopulla ja lentää jopa heinäkuun puoleenväliin saakka, mutta painopiste on kuitenkin selkeästi kesäkuussa. (Tilastotietoa -2016)

Elinympäristöt: Ruusuruohokiitäjälle tyypillisiä ympäristöjä ovat avoimet ja lämpimät kuivahkot piennarmaat, niityt ja kedot, joilla kasvaa ravintokasvi ruusuruohoa. Erityisen hyviä alueita ovat sellaiset, joissa toukan ravintokasvin lisäksi esiintyy paljon mäkitervakkoa, jolle aikuinen on perso.

Elintavat: Ruusuruohokiitäjä on päiväaktiivinen laji, joka käy mielellään mm. tervakoilla, syreeneillä ja voikukilla. Päiväperhosten tapaan laji nauttii auringonpaisteisesta ja lämpimästä kelistä.

Kehitysvaiheet: Naaras munii vihreitä kiiltäväpintaisia munia ravintokasvin lehtien alapinnalle. Kiitäjän toukat elävät erityisesti ruusuruoholla (Knautia arvensis) ja purtojuurella (Succisa pratensis) syöden sekä lehtiä että kukintoja. Kasvatusoloissa toukat kelpuuttavat ravinnokseen myös keltamataran (Galium verum) ja lehtokuusaman (Lonicera xylosteum). Täysikasvuinen toukka on pohjaväriltään vihreä ja sillä on ”marjapuuronvärinen” purppurainen täplikäs kuviointi, piikki ja jalat. Täplityksen ympärillä on keltaista ja sen vahvuus voi vaihdella. Toukkaa voi etsiä päivisin syömäjälkien perusteella. Kun toukan asuttama kasvi löytyy, piilottelee toukka todennäköisesti alimpien lehtien alla. Pimeällä sen voi löytää aktiivisena syömäpuuhista. Laji talvehtii kotelona.

Lähilajit: Kuusamakiitäjä on ulkonäöltään ja elintavoiltaan hyvin samankaltainen laji. Se on ruusuruohokiitäjää yleisempi ja esiintyy myös läntisemmässä Suomessa. Kuusamakiitäjä on hieman urbaanimpi laji, sillä sen toukka pystyy hyödyntämään ravintonaan hyvin myös koristekuusamia.

Muuta: Kuusama-, ruusuruoho- ja lehmuskiitäjää voi koittaa houkutella EAIN-feromonilla.

Lajista muualla: Wikipedia, Lepiforum, Perhoswiki

Tilastotietojen lähde: Suomen lajitietokeskus – Laji.fi

Päivitetty viimeksi 9.1.2023 Patrik Åberg