Haapakiitäjä

Tuntomerkit: Haapakiitäjä on väritykseltään hiilenharmaa ja hieman violettiinkin vivahtava, mikä monesti jo erottaa lajin yleensä melko rusehtavasta poppelikiitäjästä. Suonitus on väriltään luunkellertävää ja tukevampaa kuin sisarlajilla. Takasiiven tyvestä puuttuu poppelikiitäjälle tyypillinen punaruskea laikku. Laikun puuttuminen on haapakiitäjän luotettavin tuntomerkki, joka erottaa sen melko samannäköisestä poppelikiitäjästä. Kasvatusoloissa haapa- ja poppelikiitäjä pystyvät risteytymään keskenään, joten tämä teoreettinen mahdollisuus kannattaa pitää mielessä luonnossakin.

Uhanalaisuusarvio 2019: VU = Vulnerable – Vaarantunut (Punainen Kirja)

Esiintyminen: Haapakiitäjä on alun perin tulokaslaji, joka on levinnyt Suomeen itärajan takaa 1800-luvun lopulla. Vaikka lajia on tavattu jopa lounaisrannikolla asti, Ahvenanmaalta ja Ruotsista se kuitenkin puuttuu. Suomessa laji tuntuu viime aikoina painottuneen taas enemmän itärajan tuntumaan, vaikka se lännessä esiintyykin yhä esimerkiksi Vaasan seudulla. (Havaintokartta -2016; ajankohtaiset havainnot ks. Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)

Lentoaika: Laji lähtee yleensä lentoon hieman ennen poppelikiitäjää kesäkuun puolivälin tienoolla, mutta sukulaistensa tavoin sitä voi tavata hyvinkin pitkällä ajanjaksolla aina heinäkuun lopulle asti. (Tilastotietoa -2016)

Elinympäristöt: Haapakiitäjää voi tavata erityisesti biotoopeilta, joilla kasvaa haavan lisäksi kuusta. Kuusen merkitys voi olla esimerkiksi olosuhteita tasaava. Laji ei ole siis ravintokasvinsa suhteen erityisen vaativa, mutta suotuisan biotoopin löytäminen voi tuottaa haasteita. Se ei ole myöskään niin sanotusti ”joka haavikon laji”.

Elintavat: Perhosen imukärsä on kutistunut, joten laji hankkii kaiken ravintonsa jo toukkavaiheessa. Haapakiitäjän mystinen erityispiirre on sen tekemät ”kummituslennot” lähellä vesistöjen pintaa. Ehkä laji nauttiikin surkastuneella imukärsällään vettä tai sitten kyse on jostain aivan muusta. – Haapakiitäjällä on poppelikiitäjän tavoin erikoinen lepoasento, jossa etusiivet peittävät takasiipien alaosan samalla kun takasiipien etureunat ulottuvat pitkälle etusiipien etupuolelle.

Kehitysvaiheet: Sinivihreää tai vihreää toukkaa löydetään perin harvoin, joten voisi kuvitella, että naaras munii munat latvustoihin. Toukkia on kuitenkin löydetty myös matalilta vesoilta. Toukan sivuilla on vinottaisesti kulkevia kalpeankeltaisia juovia, joista takimmainen, peräsarveen ulottuva on vahvin. Niskan takana, toisen jaokkeen selkäpuolella, toukalla on kaksi kalpeankeltaista nystyrää (jotka puuttuvat melko samannäköiseltä poppelikiitäjän toukalta). Laji talvehtii kotelona.

Lajista muualla: Wikipedia, Lepiforum, Perhoswiki

Tilastotietojen lähde: Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi

Päivitetty viimeksi: 7.1.2023 Niklas ja Patrik Åberg