Suruvaippa
Nymphalis antiopa
Heimo: Täpläperhoset (Nymphalidae)
Alaheimo: Aitotäpläperhoset (Nymphalinae)
Tribus: Nymphalini
Suku: Nymphalis
Tuntomerkit: Suruvaippa on suurikokoinen päiväperhonen; siipiväli on 60–71 mm. Naaraat ovat yleensä koiraita kookkaampia.
Siipien yläpinta on tasaisen mustanruskea, hieman violettiin vivahtava, ja siipien ulkoreunoja kehystää leveä kellertävä reunus. Sen tuntumassa, sisempänä, kulkee kirkkaansinisten täplien koristelema musta vyö. Etusiiven etureunassa on kaksi vaaleankeltaista laikkua.
Siipien alapuoli on lähes musta, hieman ruskeasävytteinen, ja reunus on vaaleankellertävä tai lähes valkoinen – siis haaleampi kuin yläpinnalla.
Talvehtiminen haalistaa perhosen sävyjä, ja keväällä lentävän suruvaipan siipireunusten kellertävä väri on muuttunut kalpean vaaleaksi.
Uhanalaisuusarvio 2019: LC = Least concern – Elinvoimainen
Esiintyminen: Suruvaippa on melko yleinen laji, joka on levittäytynyt yli koko Suomen. Pohjoisessa se on kuitenkin harvinaisempi. (Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)
Lentoaika: Suruvaippa lentää yhtenä sukupolvena heinäkuun lopulta syyskuuhun sekä uudestaan talvehtimisen jälkeen keväällä.
Elinympäristöt: Perhosen biotooppia ovat avoimet metsät, metsänreunat, kulttuuriympäristöt, pihapiirit ja puutarhat.
Elintavat: Aikuinen perhonen kuoriutuu heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Loppukesästä perhosen voi löytää mahlaa vuotavan koivun rungolta. Suruvaippa vierailee vain harvoin kukilla, mutta tulee hyvin perhossyöteille ja käy myös mielellään puutarhoissa imemässä nestettä pilaantuvista hedelmistä ja marjoista. Perhonen tankkaa näin energiapitoista ravintoa talvehtimista varten. Talvehtiminen tapahtuu jossain suojaisassa paikassa – kuten kallionraoissa, halkopinoissa tai vajoissa. Kevätaurinko herättää perhosen horroksestaan. Muiden aikuistalvehtijoiden (nokkos-, neito- ja sitruunaperhosen) ohella suruvaippa on ensimmäisiä päiväperhosia, joita voidaan havaita varhaiskeväisessä luonnossa. Silloin suruvaippoja voi nähdä myös pajunkissoilla imemässä mettä.
Kehitysvaiheet: Keväällä naaraat munivat munat ryppäinä isäntäkasvin ohuille oksille. Toukat elävät yhdyskunnissa isäntäkasvilla. Toukan ravintokasveina ovat koivut ja leveälehtiset pajut (esim. raita, Salix caprea), joskus myös haapa ja jalava. Toukat ovat mustia ja piikikkäitä; niillä on koko kehossaan pieniä valkoisia pisteitä sekä selässä rivi tunnusomaisia tiilenpunaisia laikkuja. Toukkia voi löytää toukokuun lopulta heinäkuun loppuun. Sopivaa koteloitumispaikkaa etsiessään toukka saattaa kulkea pitkiäkin matkoja. Kotelo on vaaleanruskea tai harmaa riippukotelo, joka on alaosastaan kiinnitetty oksaan tai seinään. Koteloaika kestää parisen viikkoa ja sijoittuu yleensä heinäkuun jälkipuoliskolle.
Lähilajit: Suruvaippa eroaa selvästi muista suvun lajeista tumman värityksen takia. Ainoastaan siiven alapuoli muistuttaa jonkin verran isojen nokkosperhosten sekä neitoperhosen siipien alapintaa, mutta leveä vaalea reunus erottaa suruvaipan selvästi näistä lähilajeista.
Muuta: Toukat joutuvat usein loispistiäisten tai -kärpästen saaliiksi, mikä selittänee suruvaippakannan vuosittaiset vaihtelut. Toki myös sääolosuhteilla on vaikutus. Esimerkiksi kylmän talven ja viileän kesän 1987 jäljiltä laji oli muutaman vuoden aikana hyvin vähissä, mutta on sittemmin elpynyt.
Lajista muualla: Wikipedia, LuontoPortti, Lepiforum
Tilastotietojen lähde: Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi
Päivitetty viimeksi: 7.12.2023
