Stauropus fagi

Yläheimo: Yökkösmäiset (Noctuoidea)
Heimo: Nirkot (Notodontidae)
Alaheimo: Noitanirkot (Dicranurinae)
Suku: Stauropus

← EdellinenSeuraava →

Tuntomerkit: Noitanirkko on suurimpia nirkkojamme, jonka yhtenä tuntomerkkinä voi pitää perhosen tapaa pitää takasiipiä levossa siten, että ne näkyvät etusiipien alta (ks. kuvat 1, 5 ja 6). Siipiväli on koiraalla 48–59 mm ja naaraalla 56–70 mm.
Siipien pohjaväri on harmaanruskea. Naaras on koirasta hieman vaaleampi. Etusiiven tyvi sekä terävänä siksak-juovana siiven poikki kulkeva ulompi poikkiviiru ovat vaalean kellanharmaat; sisempi poikkiviiru on häipyvä. Poikkiviirujen välissä oleva keskisarake on sävyltään yleensä hieman tummempi kuin muu siipi. Aaltoviirun kohdalla siiven poikki kulkee rivi musta-kellertäviä täpliä. Koiraan tuntosarvet ovat – kapeaa kärkiosaa lukuun ottamatta – leveälti kaksoiskampamaiset; naaraan tuntosarvet ovat rihmamaiset.

Uhanalaisuusarvio 2019: LC = Least concern – Elinvoimainen

Esiintyminen: Eteläpainotteinen laji, joka pohjoisimmillaan esiintyy idässä Joensuun korkeudella. Esiintymisalueillaan laji on yleinen, mutta yksittäinen. (Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)

Lentoaika: Aikaisimmat yksilöt havaitaan lämpiminä keväinä jo toukokuun puolella, mutta päälentoaika sijoittuu kesäkuun puolestavälistä heinäkuun puoleenväliin kestävälle ajanjaksolle.

Elinympäristöt: Vesakot, seka- ja lehtimetsät sekä niiden laitamat

Kehitysvaiheet: Toukka elää lehtipuilla ja pensailla kuten pihlajalla (Sorbus aucaparia), omenapuulla (Malus domestica), pähkinäpensaalla (Corylus avellana), lehmuksilla (Tilia), koivuilla (Betula) ja pajuilla (Salix).
Pienen toukan nahka on tummanruskea ja kiiltävä ja toukka muistuttaa enemmän muurahaista kuin perhostoukkaa. Rintajalat (varsinkin toinen ja kolmas jalkapari) ovat suhteettoman pitkät ja ohuet. Soikea pääkapseli erottuu selvästi muusta ruumiista, ja myös keskiruumiin jaokkeet ovat selvärajaiset. Selällä on kuusi kyttyrämäistä uloketta. Takaruumiin kolme viimeistä jaoketta on sulautunut yhdeksi suureksi ”peräpääksi”, jota toukka pitää aina kohotettuna. Perän viimeinen jalkapari taas on muuttunut kaarevaksi ja kovaksi ”okapariksi”, joka hohtaa sinipunaisin värein.
Aikuinen perhonen on harmaanruskean suojavärinsä ansiosta huomaamaton ja vaatimattoman näköinen, mutta toukka on varsin eriskummallinen ja huomiota herättävä ilmestys. Uhattuna se kohottaa sekä etu- että takaruumiinsa ja jähmettyy pelotteluasentoon. Pieni toukka pelottelee vihollisia myös sätkyttelemällä pitkiä rintajalkojaan, mutta vanhempana toukka rauhoittuu liikkumattomaksi, jolloin se muistuttaa kuivahtanutta lehteä. Toukka on ns. murhatoukan maineessa; ainakin kasvatuksessa (ahtaissa tiloissa) se voi syödä muita toukkia.
Koteloitumista varten toukka kutoo löyhän kotelokehdon kuivien lehtien väliin lähellä maanpintaa. Kiiltävä punaruskea kotelo talvehtii.

Muuta: Ennen lajista on käytetty nimeä pyökkikehrääjä. Keski-Euroopassa euroopanpyökki (Fagus sylvatica) on toukan tärkein ravintokasvi, mistä on johdettu myös lajin tieteellinen nimi.

Lajista muualla: Wikipedia, Lepiforum, Suomen Lajitietokeskus

Päivitetty viimeksi: 13.2.2024