Mäntykiitäjä

Tuntomerkit: Mäntykiitäjä on suurikokoinen harmaasävyinen perhonen. Sen siipien kärkiväli on noin 7–8 cm. Virtaviivaisen etusiiven keskisarakkeella on kolmesta neljään lyhyttä, paksua mustaa pitkittäisjuovaa. Takasiivet ovat ruskeanharmaat ja siipiripset valkomustat. Mäntykiitäjällä on pitkä imukärsä, jolla se pystyy hyödyntämään monien eri ”pitkätyvisten” kukkienkin mettä. Takaruumis on mustaharmaaraidallinen, toisin kuin syreenikiitäjällä, jolla harmaan tilalla on pinkkiä. Naaras on koirasta suurempi ja sen erottaa myös hieman ohuempien tuntosarvien ja paksun takaruumiin perusteella.

Uhanalaisuusarvio 2019: LC = Least concern – Elinvoimainen

Esiintyminen: Mäntykiitäjä on yksi yleisimmistä kiitäjälajeistamme. Esiintymisalue yltää aina Rovaniemen korkeudelle saakka. (Havaintokartta -2016; ajankohtaiset havainnot ks. Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)

Lentoaika: Ensimmäisiä mäntykiitäjiä tavataan jo toukokuun loppupuolella, eli laji on läheistä syreenikiitäjää aikaisempi. Mäntykiitäjän lentoaika on pitkä ja ”liukuva” voiden jatkua aina elokuun puolivälille saakka. Lennon huippu ajoittuu kuitenkin kesä-heinäkuuhun. Toisen sukupolven yksilöitä saattaa tavata syys-lokakuussa, mutta tämä on harvinaista. (Tilastotietoa -2016)

Elinympäristöt: Mäntykiitäjää voi ravintokasvinsa puolesta tavata lähes mistä vain. Parhaiten sitä näkee kuitenkin kaupunkien ulkopuolella, esimerkiksi pihapiireissä, kukilla, mutta valoilla houkutellen lajia saa luonnollisesti hyvin havumetsistä.

Elintavat: Mäntykiitäjä nauttii aikuisena ravinnokseen kukkien mettä. Se käy mm. syreeneillä, kuusamilla (etenkin köynnöskuusamat), nuokkukohokeilla, tervakoilla, puna-ailakeilla, lehdokeilla ja varjoliljoilla. Mäntykiitäjä tulee myös toisinaan syöttinesteille, joita voi sivellä vaikkapa puunrungoille. Toinen vielä mäntykiitäjääkin hanakammin syötille tuleva laji on horsmakiitäjä. Mäntykiitäjä on horsmakiitäjän ohella yleisimmin syreenien kukilta tavattava kiitäjä. Lajin lentoaika alkaakin sopivasti syreenikukinnan aikaan. Erityisesti violetit syreenit ovat mäntykiitäjän mieleen.

Kehitysvaiheet: Mäntykiitäjän toukka on täysikasvuisena suurikokoinen ja rusehtavan vihertävä. Myös selvästi ruskeampia värimuotoja löytyy. Lajin toukat elävät yleensä mäntyjen latvaosissa, joten niitä voi olla vaikea löytää. Yksi hyvä menetelmä on karistella voimakkaasti n. 1-4 metrin korkuisia mäntyjä. Toukka kelpuuttaa ravinnokseen myös kuusen ja lehtikuusen ja onpa toukkia joskus löytynyt myös erilaisilta koristemännyiltä urbaaneilta alueilta. Koteloitumisvalmis toukka vaeltelee ympäriinsä ennen sopivan koteloitumispaikan löytymistä, jolloin toukkia ehkä helpoiten tapaa. Yleensä toukka tummuu ja kutistuu, kun se on valmis lähtemään ravintokasviltaan. Lopulta toukka koteloituu kuivaan maa-ainekseen tai tiiviiseen karikkeeseen. Kotelon päässä onimukärsätuppi eli tuppimainen uloke, jossa tulevan perhosen imukärsä kehittyy. Mäntykiitäjällä imukärsätuppi on selvästi syreenikiitäjän ja kiertokiitäjän tuppia pienempi ja tupen ja kotelon väliin ei jää juurikaan vapaata tilaa.

Lähilajit: Syreenikiitäjä on toinen suurkiitäjä (Sphinginae), jonka voi nähdä keskikesällä lentelemässä erilaisilla hyvillä perhoskukilla, kuten kuusamilla, syreeneillä ja varjoliljoilla. Se on mäntykiitäjää selvästi suurempi ja sen takaruumis on väritykseltään pinkkimustaraitainen, mikä erottuu etenkin lennossa.

Muuta: Lajinimi pinastri viittaa lajin pääasialliseen ravintokasviin mäntyyn. Suvun nimi Sphinx vuorostaan pohjautuu toukan tyypilliseen asentoon, johon se jähmettyy tuntien itseään uhatuksi. Lähilaji syreenikiitäjälle tämä toukan asento on ehkä vielä tyypillisempi kuin mäntykiitäjälle.

Lajista muualla: Wikipedia, Lepiforum, Perhoswiki

Tilastotietojen lähde: Suomen lajitietokeskus – Laji.fi

Viimeksi päivitetty 8.1.2023 Patrik Åberg