Isotinayökkönen

Plusia festucae

Yläheimo: Yökkösmaiset (Noctuoidea)
Heimo: Yökköset (Noctuidae)
Alaheimo: Metalliyökköset (Plusiinae)
Tribus: Plusiini
Suku: Plusia

← Edellinen │ Seuraava →

Tuntomerkit: Siipiväli 33–40 mm. Keskikokoinen, pitempisiipinen kuin pikkutinayökkönen (P. putnami). Pää oranssi. Etusiivet kullanruskeat, tummanruskeakehnäiset. Tyvisarakkeessa pitkin etureunaa, keskisarakkeen takapuoliskossa ja ulkosarakkeen sisäosassa kärjen lähettyvillä kullankeltaista väriä. Kärjestä lähtevän täplärivin neljäs täplä ainoana täysin hopeanhohtoinen, pitkänomainen, n. 3 kertaa leveyttään pitempi; sen kohdalla ulommassa poikkiviirussa terävä syvenemä. Kaari- ja munatäplä suuret, hopeaiset, yleensä erilliset, siiven pituussuuntaan venähtäneet, kaaritäplän ulkoreuna etusiiven ulkoreunan suuntainen. Etusiipien alapintojen tumma keskusalue jää yleensä kauaksi ulkoreunasta, eivätkä väliin jäävän kaistan suonet ole kovin näkyvästi mustat. Takasiivet ruskeanharmaat, ripset punertavat.

Uhanalaisuusarvio 2019: LC = Least concern – Elinvoimainen

Esiintyminen: Isotinayökkönen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Lajia tavataan koko maasta. (Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)

Lentoaika: Kaksi sukupolvea: kesä-heinäkuussa ja heinä-syyskuussa

Elinympäristö: Niityt, rantaniityt, soit, kulttuuribiotoopit

Elintavat: Perhonen tulee valolle; käy kukilla.

Kehitysvaiheet: Toukka vaaleanvihreä, selkäjuova tummempi, kellertäväreunainen; sivuselkäjuova kellertävä; sivujuova valkea. Pää ruskehtavanvihreä. Elää kesä-elokuussa ja syys-toukokuussa monenlaisilla ranta- ja kosteikkokasveilla kuten saroilla (Carex), kurjenmiekalla (Iris pseudacorus) ja ratamosarpiolla (Alisma plantago-aquatica); talvehtii keskenkasvuisena. Koteloituu valkeahkoon kotelokoppaan ravintokasvin taitellun lehden väliin.

Lajista muualla: Lepiforum

Tilastotietojen lähde: Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi

Teksti: Yhteistyössä Perhoswikin kanssa

Päivitetty viimeksi: 28.1.2024