Pikkukiitäjä
Deilephila porcellus
Heimo: Kiitäjät (Sphingidae)
Alaheimo: Hämäräkiitäjät (Macroglossinae)
Suku: Deilephila
Tuntomerkit: Pikkukiitäjä on horsmakiitäjän sisarlaji, ja nämä lajit voivat myös risteytyä keskenään. Perhosten värit ovat melko samanlaiset; on kirkkaan aniliininpunaista ja oliivinvihreää. Pikkukiitäjällä on etusiivessään enemmän oliivinvihreää kuin horsmakiitäjällä; vihreää väriä on etenkin siiven keskellä. Perhonen on päiväaktiivisia kiitäjiä (ruusuruoho-, kuusama– ja etelänpäiväkiitäjää) isompi, mutta sisarlajiaan horsmakiitäjää pienempi. Siipiväli 40–60 mm.
Uhanalaisuusarvio 2019: LC = Least concern – Elinvoimainen
Esiintyminen: Pikkukiitäjä on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa Seinäjoki–Kuopio-linjalle asti. Muutamia havaintoja Oulun korkeudelta. (Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi).
Elinkierto: Perhonen lentää toukokuun lopulta heinäkuun puoleenväliin. Toukkia voi löytää heinä-elokuussa.
Elinympäristöt: Laji viihtyy avoimilla niityillä, joissa kasvaa mataraa, toukan ravintokasvia. Varsinkin paimen- ja keltamatara maistuvat toukalle.
Elintavat: Perhonen lentää iltahämärissä ja yöllä; tulee valolle ja toisinaan myös syötille. Käy mielellään kukilla.
Kehitysvaiheet: Pikkukiitäjän toukka on pienenä vihreä ja isona ruskea. Horsmakiitäjän ja pikkukiitäjän toukat muistuttavat toisiaan. Horsmakiitäjän toukalla on peräpäässään selvä peräsarvi, mutta pikkukiitäjän toukalla on sarven tilalla vain kyhmy. Horsmakiitäjän toukan silmätäplien vaalea osa on munuaisen muotoinen, kun taas pikkukiitäjän toukan silmätäplät ovat pyöreät tai soikeat. Pikkukiitäjän toukka on yöaktiivinen ja sitä tapaa vain harvoin. Toukkia voi löytää heinä-elokuussa pimeään aikaan matarakasvustoista. Kotelo talvehtii.
Lajista muualla: Wikipedia, Lepiforum
Muuta: Lajinimi porcellus on latinaa ja tarkoittaa ’pikkupossua’.
Tilastotietojen ja tekstin lähde: Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi
Päivitetty viimeksi: 2.4.2025