Isohangokas

Cerura vinula

Yläheimo: Yökkösmäiset (Noctuoidea)
Heimo: Nirkot (Notodontidae)
Alaheimo: Hangokkaat (Ceruniae)
Suku: Cerura

← Edellinen │ Seuraava →

Tuntomerkit: Isohangokas on helposti tunnistettava laji; sukupuolet ovat hieman erinäköiset. Pituudeltaan isohangokas on noin 35 mm ja siipiväli on koiraalla 50–67 mm ja naaralla 59–73 mm. Naaras on koirasta rotevampi ja sillä on leveämmät siivet.
Perhosella on pörröinen valkea karvoitus, ja siivet ovat pohjaväriltään valkoisenharmaat. Siipisuonet ovat siiven tyviosassa oljenkeltaiset, mutta tummuvat siiven kärkeä kohti. Etusiiven tyviosassa on leveä, harmaa poikkivyö ja siiven etureunassa ja ulkosyrjässä on mustia täpliä. Naaraalla etusiipien kärkiosassa on harmaita, voimakkaasti aaltoilevia poikkijuovia.
Koiraan etusiivet ovat laajalti läpikuultavat.
Takasiivet ovat koiraalla vaaleat tummilla siipisuonilla, naaraalla tuhkanharmaat. Keskiruumiissa on tummia läikkiä ja takaruumiissa tummia poikittaisia raitoja.

Uhanalaisuusarvio 2019: LC = Least concern – Elinvoimainen

Esiintyminen: Lajia on tavattu lähes koko Suomesta pohjoisinta Lappia lukuunottamatta. Isohangokas on melko yleinen koko esiintymisalueellaan. (Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)

Lentoaika: Toukokuun alusta heinäkuun alkuun. Aikaisina vuosina ensimmäiset havainnot jo huhtikuun puolivälin jälkeen. Lennon huippu osuu toukokuun puoliväliin.

Elinympäristöt: Laji viihtyy metsänreunoilla, hakkuuaukeilla, voimalinjojen alusilla ja tienpientareilla, joilla kasvaa pajua tai haapaa.

Elintavat: Päivät perhonen lepää puiden rungoilla. Naaras aloittaa lennon illan hämärtyessä, mutta koiras usein vasta puolenyön jälkeen. Koiras tulee valolle, naaras vain harvoin. Perhonen ei syö aikuisena enää mitään; vaan se on kerännyt kaiken tarvitsemansa ravinnon toukkana.

Kehitysvaiheet: Naaras munii ravintokasvin lehtien yläpinnoille yleensä joko yhden tai kaksi munaa lehteä kohti. Isohangokkaan sukkulanmuotoisia ruskeita munia voi etsiä lehdiltä touko-kesäkuussa. Lajin toukka käyttää ravinnokseen haavan (Populus tremula) ja pajujen (Salix sp.) lehtiä. Pikkutoukka on musta. Parin nahanvaihdon jälkeen toukka on muuttunut vihreäksi ja sen selkäpuolella on valkoreunainen purppuranvioletti ”satulakuvio”. Kolmannen jaokkeen selkäpuolella on pyramidimainen punertava kyhmy. Toukan pää on ruskea ja sitä ympäröi kirkkaanpunainen rengas, jossa on kaksi mustaa silmätäplää.
Toukka on aktiivinen päivällä ja viihtyy auringonpaisteessa, usein näkyvällä paikalla. Myös syömäjälkien perusteella toukkaa on helppo löytää, sillä se syö oksien kärjet paljaiksi.
Kun toukka kokee itsensä uhatuksi, se yrittää pelotella uhkaajaa eri tavoin. Sen pää vetäytyy sisään, jolloin sen ”valenaama” silmätäplineen nousee korostetusti esille. Pään alapuolella olevasta raosta se ruiskuttaa muurahaishappoa, ja hankomaisista peräputkista se työntää esiin ohuet punaiset rihmat, joita se heiluttelee.
Hieman ennen koteloitumistaan toukka muuttuu ruskeanvioletiksi. Se koteloituu taitavasti naamioituun kotelokoppaan puun rungolle tai kaarnanpalalle karikkeeseen. Kotelokoppa koostuu rungosta irrotetusta purusta ja jäkälän palasista ja kuivuu nopeasti hyvin kovaksi. Laji talvehtii kotelona, joskus kaksi kertaa.

Lajista muualla: Wikipedia, Lepiforum, Suomen Lajitietokeskus

Päivitetty viimeksi: 27.8.2024