Hemaris fuciformis

Heimo: Kiitäjät (Sphingidae)
Alaheimo: Hämäräkiitäjät (Macroglossinae)
SukuHemaris

← Edellinen │ Seuraava →

Tuntomerkit: Kimalaista muistuttava kuusamakiitäjä on hyvin samankaltainen ruusuruohokiitäjän kanssa. Vastakuoriutuneilla perhosilla siivet ovat kokonaan suomujen peitossa (ks. kuva 10), mutta suomut kuluvat ”lennossa” pois ja siivet muuttuvat suonia ja siipireunuksia lukuun ottamatta läpinäkyviksi. Kuusamakiitäjän suonitus on hieman lähilajia vahvempaa ja suomupintaiset siipireunukset ovat leveämpiä ja etenkin tuoreilla yksilöillä punertavampia. Etusiiven keskellä oleva poikkisuoni on kuusamakiitäjällä paksumpi kuin ruusuruohokiitäjällä.
Karvoitus on ruusuruohokiitäjään verrattuna enemmän oliivin sävyistä, mutta kuluneella yksilöllä auringon valossa ero ei ole välttämättä merkittävä. Sukupuolten välillä ei ole huomattavaa eroa.
Kolmas Suomessa tavattava päiväaktiivinen kiitäjälaji on etelänpäiväkiitäjä, joka on kuitenkin hieman isompi ja sen siivet eivät ole läpinäkyvät. Laji on myös hieman kahta Hemaris-suvun edustajaa suurempi ja selvästi satunnaisempi, sillä se ei esiinny maassamme vakituisesti, vaan vaeltaa etelästä vuosittain vaihtelevissa määrin.

Uhanalaisuusarvio 2019: LC = Least concern – Elinvoimainen

Esiintyminen: Kuusamakiitäjää esiintyy Etelä- ja Keski-Suomessa etenkin Pori–Kuopio–Joensuu -linjaan asti. Pohjanmaalla ja Pohjois-Suomessa havainnot ovat yksittäisiä. Lajia tapaa hyvin myös urbaaneilta alueilta, sillä se pystyy hyödyntämään ravintonaan erilaisia koristekuusamia ja lumimarjaa. (Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)

Lentoaika: Laji aloittaa lentonsa toukokuun lopulla ja lentää heinäkuun alkuun. Lennon huippu on kesäkuussa. Myös huhuja toisen polven yksilöistä elo-syyskuussa on, mutta kyse voi olla myös esimerkiksi viivästelijöistä.

Elinympäristöt: Kuusamakiitäjä suosii avoimia ja puoliavoimia alueita, joiden läheisyydessä kasvaa sekä toukan ravintokasvia että aikuiselle mieluisia kukkakasveja. Erityisesti mäkitervakko (Viscaria vulgaris) on kuusamakiitäjän suosiossa. Laji käy myös mielellään esimerkiksi syreeneillä (Syringa) ja voikukilla (Taraxacum).

Elintavat: Kuusamakiitäjä on päiväaktiivinen laji, joka käy mielellään mm. tervakoilla, syreeneillä ja voikukilla. Päiväperhosten tapaan perhonen nauttii auringonpaisteisesta ja lämpimästä kelistä. Hyvin nopein siiveniskuin se pörrää kukalta kukalle ja pysyy jokaisen kukan edessä paikallaan kuin kolibri, joskin se käyttää siinä tilanteessa myös ainakin etummaista jalkapariaan tukenaan. Ahkeran kukalla käymisen jälkeen perhosen imukärsä voi olla siitepölyn peitossa (ks. kuvat 4–6).

Kehitysvaiheet: Naaras munii vihreitä kiiltäväpintaisia munia ravintokasvin lehtien alapinnalle. Munia voi löytää kääntelemällä ravintokasvien lehtiä. Toukan ravintokasveja ovat erilaiset kuusamat (Lonicera) ja lumimarja (Symphoricarpos) ja ainakin kasvatuksessa toukka kelpuuttaa myös ruusuruohon (Knautia arvensis). Toukka syö usein oman munansa kuoret heti kuoriutumisen jälkeen. Pieni toukka on vaaleanvihreä ja peräpiikki on musta. Täysikasvuinen toukka on pohjaväriltään vihreä ja sen vatsapuoli on ruskea. Joillakin toukilla voi olla vaihtelevan vahvuisia ruskeanpunertavia täpliä. Peräpiikki on rusehtavan tumma, osittain hieman violettiin vivahtava. Päivisin toukat monesti piilottelevat lehtien alla ja niitä voi etsiä syömäjälkien perusteella. Toukka tummuu ja kutistuu ennen koteloitumistaan ja kyhää suojakseen irtoaineksesta ja verkosta löyhän kotelokopan maanpinnalle tai hieman karikkeen alle. Laji talvehtii kotelona.

Lähilajit: Samankaltainen ruusuruohokiitäjä on levinneisyydeltään vielä kuusamakiitäjääkin voimakkaammin kaakkoon ja itään painottunut laji. Tuntomerkit-osiossa on selitetty lajien välisiä eroja.

Muuta: Kuusama-, ruusuruoho- ja lehmuskiitäjää voi koittaa houkutella EAIN-feromonilla.

Lajista muuallaWikipediaLepiforum

Tilastotietojen lähdeSuomen lajitietokeskus – Laji.fi

Päivitetty viimeksi: 25.6.2023 Patrik Åberg