Vanessa atalanta

Heimo: Täpläperhoset (Nymphalidae)
Alaheimo: Aitotäpläperhoset (Nymphalinae)
Tribus: Nymphalini
Suku: Vanessa

← EdellinenSeuraava →

Tuntomerkit: Amiraaliperhonen eli amiraali on melko kookas päiväperhonen. Sen siipiväli on 48–66 mm; naaraat ovat hiukan koiraita kookkaampia.
Amiraalin siivet ovat pohjaväriltään musta. Vinosti etusiiven poikki ja takasiiven ulkoreunaa pitkin kulkee punainen vyö. Laji on tuskin sekoitettavissa muihin päiväperhosiin. Etusiiven kärjessä on samankaltainen kuviointi kuin ohdakeperhosella, jossa musta pohjaväri on valkoisilla laikuilla kirjailtu.
Alapuolelta etusiipi on sekoitus tummanruskeaa ja sinistä, kärjessä on valkoisia täpliä ja alaosassa punainen poikkivyö. Myös takasiipi on alapuolelta ruskean, sinisen ja harmaan kirjoma. Erikoisuutena lajin takasiiven alapuolella on nähtävissä kuviointi, joka muistuttaa numeroita 8 ja 9.

Uhanalaisuusarvio 2019: LC = Least concern – Elinvoimainen

Esiintyminen: Kuten lähilaji ohdakeperhonen myös amiraaliperhonen on taitava lentäjä ja laajalle levinnyt kosmopoliitti. Alkukesän kynnyksellä Suomeen voi vaeltaa lämpimien kaakkois-etelävirtausten mukana perhosia, joiden jälkeläiset muodostavat loppukesällä syyspolven. Vaellusten ansiosta perhosia voikin löytää Suomen etelärannikolta aina Oulun korkeudelle asti, harvinaisena joskus Lappia myöten. Amiraaliperhosen runsaus vaihtelee vuosittain – ohdakeperhosen tavoin myös amiraali on Suomessa vaelluksista riippuvainen laji. (Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi)

Lentoaika: Amiraaliperhonen saapuu Suomeen vaeltajana etelästä alkukesällä. Kesän aikana laji pystyy tuottamaan yhden uuden sukupolven. Toisen polven perhosten lukumäärä on yleensä suurempi; ne lentävät täällä heinäkuun lopulta aina lokakuulle saakka. Sykysn tultua amiraaliperhonen pystyy todennäköisesti vaeltamaan takaisin etelään. Toisin kuin neitoperhonen amiraali ei selviä Suomen talvesta.

Elinympäristöt: Amiraalille tunnusomaisia ympäristöjä ovat niityt, hakamaat, puutarhat sekä maatalous- ja kulttuuriympäristöt. Perhosen löytää loppukesästä niityiltä, joutomailta ja tienvarsilta erityisesti ohdakkeiden ja pietaryrtin kukilta. Kulttuuriseuralaisena amiraalin voi havaita myös tuoksuvilta puutarhakukilta. Erityisen mieluisia koristekasveja ovat nauhukset, punalatvat, punahatut ja syyssyrikät. Amiraali hakeutuu myös lehtipuiden mahlavuotopaikoille sekä puutarhoissa hedelmien ja marjojen seuraan. Käymistuotteiden ja perhosbaarien avulla amiraalin voikin houkutella pihamaalleen.

Kehitysvaiheet: Naaras munii isäntäkasville munat yksitellen. Toukka elää nokkosella lehtikäärön sisällä ja koteloituu yleensä nokkosen varsille. Etelä-Euroopassa perhonen talvehtii aikuisena ja pysyy aktiivisena koko talven. Suomessa aikuisten perhosten on havaittu lentävän takaisin etelään syys-lokakuun aikana. Amiraali ei kestä Suomen talvea.

Lähilajit: Lähisukulainen on ohdakeperhonen (Vanessa cardui), joka on kuitenkin helposti erotettavissa amiraalista oranssinkeltaisen pohjavärin ansiosta.

Muuta: Amiraali ja ohdakeperhonen ovat vahvoja lentäjiä ja vaeltavat mieluusti kohti pohjoista ja uusia esiintymisalueita. Näiden lajien tunnusomaisen vaelluskäyttäytymisen on arveltu johtuvan populaatioiden muuttopaineesta. Vaelluksillaan lajit välttävät kantojen ylitiheyden varsinaisilla lisääntymisalueillaan Afrikan pohjoisosissa ja Etelä-Euroopassa. Vaelluksista voi olla myös hyötyä loisten ja virussairauksien takia: romahtanut kanta voi saada vahvistusta vaelluksista palaavien perhosten kautta. – Lintujen mielestä amiraalit ovat – kuten monet muutkin nokkosta syövät perhoset – ilmeisen pahanmakuisia, mikä johtuu toukkien nokkosravinnosta saamista hapoista ja histamiineista.

Lajista muualla: Wikipedia, LuontoPortti, Lepiforum

Tilastotietojen lähde: Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi

Päivitetty viimeksi: 6.4.2024