Pääkallokiitäjä
Acherontia atropos
Heimo: Kiitäjät (Sphingidae)
Alaheimo: Suurkiitäjät (Sphinginae)
Suku: Acherontia
Yleistä: Pääkallokiitäjä on noussut kuuluisuuteen Uhrilampaat-elokuvan ansiosta, missä maskeeraajat olivat liimanneet kiitäjien selkään irtokynsiä, joihin oli piirretty tarkempi pääkallokuvio kuin mitä perhosella luonnostaan on, jotta katsojat varmasti tunnistaisivat lajin. – Monet ihmiset näkevät pääkallokuvion joskus jopa liiankin herkästi, esim. syreenikiitäjän tai puuntuhoojan selkävilloista. Nämä lajit sekoitetaan usein pääkallokiitäjään.
Tuntomerkit: Pääkallokiitäjä, tuttavallisesti ”pääkkäri”, on hyvin iso, erittäin roteva ja väkivahva yöperhonen. Siipien kärkiväli on koiraalla 94–118 mm ja naaraalla 107–131 mm. Pääkallokiitäjä on kookkain Suomessa tavattu perhonen. Sillä on huomattavan suuret verkkosilmät, lyhyet valkeakärkiset tuntosarvet ja lyhyt imutorvi.
Etusiipi on pohjaväriltään mustanruskea. Poikkiviirut ja diskoidaalitäplä ovat valkeat. Takasiipi on keltainen ja siiven poikki kulkee kaksi tummaa yötä. Myös takasiiven suonet ovat tummat.
Mustanruskean, hieman sinertävän keskiruumiin selkäpuolella on vaaleanokra kuvio, joka muistuttaa ihmisen pääkalloa mustine ”silmäkuoppineen”. Mustanruskeassa takaruumiissa on keltaisia poikkijuovia, ja keskellä selkää kulkee leveä sininen pitkittäisjuova.
Uhanalaisuusarvio 2019: Arviointiin soveltumaton
Esiintyminen: Pääkallokiitäjä esiintyy luontaisesti laajoilla alueilla Afrikassa ja Lähi-Idässä sekä aivan eteläisimmässä Euroopassa, mm. Kanarian saarilla, Azoreilla, Etelä-Espanjassa, Sisiliassa ja Kreikassa. Muualle Eurooppaan pääkallokiitäjä tekee säännöllisiä vaelluksia. Laji pystyy lämpimänä vuodenaikana lisääntymään myös Alppien pohjoispuolella, siis Keski- ja jopa Pohjois-Euroopassa. Näin ollen pääkallokiitäjää voidaan tavata silloin tällöin myös Suomessa.
Lentoaika: Afrikassa pääkallokiitäjä lentää useina sukupolvina ympäri vuoden. Etelä-Euroopassa laji talvehtii kotelona. Suomessa perhosta tavataan yksitellen, ja joinakin vuosina ei nähdä ensimmäistäkään pääkkäriä. Suomessa tehdyt havainnot painottuvat loppukesään. Suomesta löydetyt toukat ovat alkukesällä tänne vaeltaneiden yksilöiden jälkeläisiä.
Elinympäristö: Suomessa pääkallokiitäjällä ei ole vakituista elinympäristöä. Varsinaisilla levinneisyysalueillaan laji elää viljelyaloilla ja puutarhoissa. Toukkia löydetään joskus perunamaasta, sillä peruna kuuluu toukan ravintokasviin.
Elintavat: Pääkallokiitäjä on aktiivinen iltahämärästä aamuyölle ja tulee valolle. Häirittynä perhonen nostaa siipensä, hyppelee ympäriinsä ja päästää kropastaan vinkuvaa ääntä. Perhonen vierailee vain harvoin kukilla, mutta siemaisee lyhyellä imutorvellaan mahlaa ja käy mehiläispesissä imemässä hunajaa. Hunajavaras erittää mehiläisiä rauhoittavaa tuoksua, mutta siitä huolimatta pesän asukkaat saattavat pistää sen kuoliaaksi.
Kehitysvaiheet: Pääkallokiitäjän naaras saattaa paritella useampaa kertaa eri koiraiden kanssa. Toukka on aktiivinen lähinnä öiseen aikaan. Se elää pääasiassa perunalla (Solanum tuberosum) ja muilla koisokasveilla. Kasvatuksessa se on kelpuuttanut mm. syyssyrikän (Buddleja davidii) ja likusterin (Ligustrum) lehtiä ja jopa perunankuoria. Toukka on väriltään keltainen tai oliivinvihreä ja kyljissä on vaaleita vinojuovia, joiden yläpuolella on sinertävää väriä ja tummia pisteitä. Toukasta on olemassa myös harvinainen ruskea värimuunnos. Toukan peräpäässä oleva S-muotoon kaareutuva peräsarvi eroaa muiden kiitäjien peräpiikeistä siinä, että se on melko pehmeä ja kokonaan nystyjen peittämä.
Muuta: Kreikkalaisessa mytologiassa Atropos on kohtalonjumalatar, joka päättää kuolevaisen elämän katkaisemalla hänen lankansa. Acheron vuorostaan on yksi viidestä manalan joista.
Lajista muualle: Wikipedia, Lepiforum, Perhoswiki, Suomen Lajitietokeskus – Laji.fi, Suomen Perhostutkijain Seura
Päivitetty viimeksi: 19.1.2023 Helmut Diekmann